keskiviikko 19. joulukuuta 2012

Miinus, jota ei vielä lasketa.

Voi jee, -700 grammaa. Vielä yli kilo siihen, että oon taas siinä mihin sain laihdutettua. Mä en kyllä oo nyt saanu mitenkään kiinni tästä laihduttamisesta. Musta tuntuu että toi plussaviikko vei mun halut laihduttamiseen. Ja tää joulu! Voi hyvänenaikasentään! Mä oon syöny suklaata ja juonu alkoholia aivan liikaa. Olen harrastanut sellaista tissuttelua, yksi tai kaksi olutta kerrallaan. Eilenkin join ruuanlaiton yhteydessä kaksi lasia valkoviiniä. Pähkinöitä napsin jatkuvasti. Mulla on jumalaton himo maksamakkaraan. Kasvikset tuovat suoraansanottuna oksennusreaktion. Liha ei maistu. Noh, tammikuussa sitten taas kovat käyttöön! Onneks mulla alkaa yövuorot, joten ei tuu niin paljoo ruokailtua.

No ei vissiin tänäänkään sillä poltin aamupuurot hiilelle :D Taas yks kattila roskiin...

Luin eilen sellaista blogia jossa nuori lihava ihminen puolustelee lihavuutta. Toki hänen blogissaan oli useita hyviä näkökulmia, mutta ihan kaikessa en ollut samaa mieltä. Hänen mielestään lihavuudella ei ole tekemistä sydän- ja verisuonitautien, DM2 yms. "Läskisairauksien" kanssa. Itse kohonnutta verenpainetta sairastaneena, voin kyllä kertoo ettei tää lihavuus oo sitä painetta alentanutkaan, vaan terveellisemmät elämäntavat, liikunta ja painonpudotus. Ko. blogin kirjoittaja kirjoittaa olevansa sinut itsensä kanssa, ja pitävänsä itsestään lihavana, eikä koe lihavuudesta olevan haittaa normaalille elämälleen. Kun luin näitä juttuja, totesin että olen ollut nuorempana ihan samanlainen. Ei mua sillon haitannut tää lihavuus, enkä edes ajatellut sitä, niin naiivia! Valitettavasti voin vain sanoa, että lähestyessä 30 vuotta, se lihavuus todella alkaa häiritsemään. Puhun tässä nyt sellaisesta oikeasta lihavuudesta, enkä muutamasta ylipainokilosta. Ei vanheneva kroppa enää jaksa kannatella sitä taakkaa, ja olo on todella huono! Ja sen huonon olon huomaa valitettavasti joskus vasta silloin, kun on saanut laihdutettua. Kun vuosikymmenien ajan elimistö tottuu ylipainoon ja sen tuomiin ongelmiin, on vaikea tajuta omaa todellista oloaan. Kipuunkin tottuu, miksei sitten läskiin? Parikymppisenä elimistö vielä jaksaa aika kovankin koulun, mutta siitä se alamäki sitten alkaa. Aineenvaihdunta hidastuu, iho alkaa rypistymään, iho ei palaudu, nesteet kertyy ymym. Mitään tieteellistä perustaa ei näille mun jutuille ole, vain maalaisjärki ja hatarat mielikuvat koulusta.

Muitakin noita lihavuudenpuolustajia varmasti on, ja se mua huolestuttaakin. Ei oikeesti oo kivaa tajuta näin vanhana, että jumalauta, mä oon läski ja mä kuolen jossen tee jotain.

Työkseni hoidan vanhoja ihmisiä, ja olen päättänyt senkin asian, että kenenkään hoitajan ei tarvitse minua liikuttaessaan rikkoa itseään, saatika haistella läskipoimujen hiki/hiiva/ihotulehdushajuja. Oikeasti, 140 kiloa ei ole mukava liikutella edes nosturillakaan.

Itse en halua koskaan olla ns. normaalipainoinen, vaan sopivasti lihava. Olen aina pitänyt kauniinpana naisia, joilla on pehmeämpi figuuri, pyöreät kasvot ja pyöreät vartalonmallit. Ihmisiä on kaikenmallisia, mutta ääripäät eivät ole kauniita, eikä terveellisiä. Mielestäni on rumaa, jos kylkiluut näkyvät, sellainen ei siis ole unelmakroppani.

Tällä postauksella ei ole tarkoitus ketään haukkua, ilmaisen vaan omat mielipiteeni ja kokemukseni.

Ja nyt mä lähden suorittamaan energianhukkausta salille :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti